Auschwitzin rampilla: Josef Erberin haastattelu

Josef Erber, ent. Houstek (1897-1987) tuomittiin 1965 Frankfurtissa elinkautiseen vankeuteen osallisuudesta juutalaisten joukkomurhaan. Hän työskenteli Auschwitzin leirin poliittisella osastolla, ja otti osaa vankien valikointiin leirin rampilla. Hänet vapautettiin vuonna 1986. Erber oli Auschwitzissa marraskuusta 1940 aina sen evakuointiin 1945 asti. Ebbe Demant haastatteli häntä Schwalmstadttin vankilassa Hessenissä vuonna 1979.

Erberin, sekä Auschwitzin Rapportführerin Oswald Kadukin ja leirin sairaanhoitajan Josef Klehrin haastattelut löytyvät saksaksi videoina täältä:

Deutsche Mörder berichten von Auschwitz. Teil 1.

Deutsche Mörder berichten von Auschwitz. Teil 2.

Deutsche Mörder berichten von Auschwitz. Teil 3.

_________________________________________________

Tässä käännöskatkelmia Erberin haastattelusta.

Milloin tulitte Auschwitziin

ERBER: Liityin SS-joukkoihin, tosin Berliinissä Ja koska olin kotoisin Sudeettialueelta, kysyttiin meiltä eräänä päivänä kuka oli Sleesiasta ja niin edelleen, olisimme siellä lähempänä kotoa, ja voisimme saada siirron Berliinistä. Ja niin tulimme Auschwitziin.

Oliko siellä jo vankeja kun tulitte? Paljonko pystyitte vastaanottamaan päivässä?

E: Niin, se riippuu. Ensin oli pelkästään, oli vain vähän, ei tullut isoja kuljetuksia. Kuljetukset alkoivat 1942, jolloin ns. RSHA-kuljetukset tulivat.

Mitä ne ovat?

E: Valtakunnan turvallisuusvirastosta [Reichssicherheitshauptamt], kuljetuksia, jotka tulivat ulkomailta jne. Ne olivat käytännössä pelkkiä juutalaiskuljetuksia.

Ja ne kaikki rekisteröitiin?

E: Ei, niitä ei rekisteröity. Vain ne rekisteröitiin, jotka otettiin leirille.

Ja muut, joita ei otettu leirille?

E: Muut, niin sanotulta rampilta… Ja kun juna saapui kuljetuksen kera, täytyi kuljetuksenjohtajan kirjata ja koota ihmiset laskettavaksi. Olin silloin poliittisella osastolla, ja olin mukana vastaanottamassa. Minun täytyi silloin, kun olin työssä rampilla, vahvistaa luku joka oli tuotu, niin ja niin monta. Ja kun oli laskettu, koko kuljetuksesta annettiin vahvistus, siis kuljetuksenjohtajalle annettiin vahvistus että hän on toimittanut kuljetuksen. Ja sitten heidän täytyi poistua rampilta, siis myös vartijat jotka he toivat mukanaan. Ja sitten aloitti lääkäri valikoinnin.

Mitä se tarkoittaa?

E: Siis kartoitusta. Esimerkiksi nuoria työkykyisiä miehiä työhön. Ja muiden täytyi mennä kaasukammioon.

Suoraan rampilta kaasukammioon?

E: Suoraan rampilta pois. Heidät kuitenkin vielä kertaalleen laskettiin, sillä Berliini halusi meiltä, että tismalleen laskettiin, ja myös eritellysti oliko miehiä vai naisia.

Silloin kai myös hajotettiin perheitä? Eikö siellä ollut mitään kauhistuttavia kohtauksia?

E: Kyllä, tarkoitan, he puhuivat keskenään, ja niin poispäin, mutta se kävi kaikkiaan sujuvasti. Koska oli aina ihmisiä jotka siellä olivat ja sanoivat: No, tule vain mukaan ja niin edelleen.

Miten suuri oli kuljetuskapasiteetti? Paljonko ihmisiä saapui rampille?

E: Hyvin vaihtelevasti. Saattoi olla kaksisataa, tai vain yksi vaunullinen, saattoi olla kaksituhatta.

Miten suuri oli niiden määrä, joiden täytyi mennä työhön, ja niiden, jotka heitettiin suoraan kaasukammioihin?

E: Voi arvioida että työhön menevien määrä oli 30 prosenttia.

Ja 70 prosenttia kaasukammioihin?

E: Ja 70 prosenttia meni pois. Tarkoitan, se oli hyvin ikävä asia. Mutta emme saaneet puhua siitä, ja mistään. Sillä meistä, me olimme jo 1941 pyytäneet siirtoa. Minä yritin sitä kolme kertaa, ja 1942, en tiedä, oliko se elokuussa vai syyskuussa, tuli Führerin käsky: palvelu Auschwitzissa on rintamapalvelusta. Se tarkoitti, että kuka on siellä, ei voi anoa pois. Sillä rintamalta ei voi sotilas anoa pois.

Koitteko itsenne sotilaiksi?

E: Kyllä, meidät oli suoraan värvätty ja niin poispäin.

Niin, sotilaallisilla tehtävillä ymmärretään yleensä jotain muuta. Rintamapalvelusta tai kotirintamlla sotilaiden koulutusta.

E: Kyllä, mutta kuka saattoi kieltäytyä?

Mitä en täysin ymmärrä, on että sieltä ei ylipäätään ollut mitään mahdollisuutta päästä pois. Voitteko selventää tätä?

E: Kyllä, katsokaas, oli jo alussa sanottu: Seis, keskitysleireistä, jos me päästämme väkeä pois, puhuttaisiin liikaa. Oletan että se oli syynä.

Tapettiinko myös pääleirillä vankeja?

E: Kyllä, ja luulen että se oli 1941. Mutta siitä olen kuullut vasta myöhemmin. Siellä oli parakki 11, se oli niin sanottu bunkkeri, sen alakerros oli tiivistetty ja ihmisiä kaasutettiin, ensimmäistä kertaa missä ylipäätään sinihappovalmisteilla kaasutettiin.

Ja näittekö miten ihmisiä ammuttiin “mustan seinän” luona?

E: En. En ollut koskaan siellä. Tiedän toki että missä musta seinä on, mutta minulla ei ollut ampumisten kanssa mitään tekemistä, koska olin vastaanotossa.

Kuulitteko että ihmisiä ammuttiin?

E: Kyllä, sinne tuli 41 ja 42, tuli joka viikko pikaoikeus, joka silloin oli, ja he määräsivät kuolemantuomioita silloin Auschwitzissa.

Millainen oli päivänne yleensä?

E: Tavallisesti… Ensin olin Auschwitzin kirjaamossa, ja työskentelin siellä, siis, minun täytyi mennä sinne, esimerkiksi, kun ammuttiin karatessa tai oli itsemurha. Lääkintämies tuli mukaan, sekä valokuvaaja tunnistuspalvelusta, ja yksi poliittiselta osastolta. Silloin täytyi ampuja vahvistaa, kuolleen nimi ja numero, ja piti tehdä pakokuvaus. Lääkintämies vahvisti kuoleman, ja valokuvaaja otti kuvan kuolleesta.

Oliko vankeja jotka tahtoivat kuolla?

E: Kyllä, sillä ympärillä oli sähköaita. He juoksivat lankoihin.

Mitä teitte illalla? Palvelu päättyi kuudelta, seitsemältä?

E: Ei ollut säänneltyä palvelusaikaa. Sillä tuli kuljetuksia, ja ne eivät tulleet päivällä, ne tulivat ehkä illalla tai yöllä. Silloin herätettiin, ja piti mennä sinne.

Miksi teidät tuomittiin?

E: No, sain esimerkiksi ensiksi viisikymmentä kertaa elinkautisen, koska oikeus katsoi, että hän oli viisikymmentä kertaa rampilla, ja halusi vielä ylimääräistä… Ja minulla oli, koska käytännössä ihmiset piti laskea kolmeen kertaan, minulla ei ollut lainkaan aikaa.

Mitä luulette, miten arvioitte, paljonko ihmisiä, sinä aikana kun olitte Auschwitzissa, joita pystyitte havainnoimaan, paljonko siellä tapettiin, kaasutettiin?

E: No, se voi olla minun arvioni mukaan lähes puoli miljoonaa.

Mitä ruumille tehtiin?

E: Aivan aluksi ne haudattiin. Kaasutetut ihmiset. Mutta jonkin ajan kuluttua ilmaantui veristä vettä. Se kohotti hautoja. Silloin ne kaivettiin taas ylös, ja poltettiin. Ja sitä varten olivat krematoriot. Ne oli otettu käyttöön 1943. Neljä kappaletta.

Ja huomasiko, kajastuksesta tai muista seikoista, että siellä poltettiin ihmisiä?

E: Kyllä, ensin uuneista, sillä ne olivat jopa 1500-1800 asteisia. Se on, kuten esimerkiksi posliinitehtaasa, kuten ennen poltettiin posliinia, siellä oli kaasusta yhdestä kahteen metriä korkeat liekit, ja samoin se oli siellä. Sitten haistoi ihmisten polton hajun, sen voi haistaa jopa ratapihalla asti.

Tunsitteko koskaan olevanne kuin helvetissä?

E: Kyllä, se oli raskasta kaikille, ei vain vangeille, henkilökunnalle. Sillä meidän täytyi, me emme yksikertaisesti voineet esim. lähteä, ei voinut sanoa, niin, nyt en tykkää enää yhtään, menen muualle, tai jotain. Siellähän oli sotilaallinen kuri siellä.

Miten eroaa nykyinen vankilanne siitä tilanteesta, joka Auschwitzissa vallitsi?

E: No jaa, siis täällä minulla on sellini, ja se on kaikkialla samanlaista. Tiedättekö, he olivat luonnollisesti, heillä, siellä ei ollut lukittuja ovia. He saattoivat, kun he tulivat työkomennukselta, kävellä leirikaduilla, saattoivat puhua keskenään, ja myös muiden parakkien asukkien kanssa, jne.

ADL ärsyyntyi krematoriohankkeesta Majdanekissa

Puolalainen hautaustoimisto on suunnitellut rakentavansa krematorion vain 300 metrin päähän Majdanekin keskitysleiristä. Ymmärrettävästi tämä on aiheuttanut ärtymystä eri puolilla maailmaa, onhan krematorioista muodostunut jonkinlainen natsien hirmuvallan symboli.

Yksi asiaan puuttuneista on ADL (Anti-Defamation League), joka lausunnossaan korostaa alueen pyhyyttä: "Jo pelkkä ajatus siitä että yhtiö harkitsee sijoittavansa krematoriolaitoksen pyhälle maaperälle, joka on omistettu niille jotka kärsivät sanomattomissa määrin, ja niille sadoille tuhansille juutalaisille ja muille jotka surmattiin sen porttien sisällä, on tuomittava".

ADL korostaa vielä, että "SS surmasi satoja tuhansia juutalaisia Majdanekin kaasukammioissa".

On tietysti ymmärrettävää että hanke herättää ärsyyntymistä, ja että ADL, anti-semitismiä vastustavana järjestönä korostaa alueen merkitystä juutalaisille. Jotta historialliset faktat kuitenkin pysyisivät kohdallaan, olisi syytä korjata muutama virhe kannanotoissa. YLE:n uutinen aiheesta näyttäisikin olevan jonkin verran tolkullisempi:

"Arviot leirillä surmattujen määrästä vaihtelevat kymmenistä tuhansista satoihin tuhansiin.

Natsit surmasivat vankeja kaasukammioissa tai teloittamalla, minkä lisäksi heitä kuoli nälkään ja tauteihin."

Tuorein tutkimus Majdanekin leiristä on vahvistanut, että Majdanekin kokonaisuhrimäärä on ollut noin 80 000 henkeä, joista juutalaisia noin 60 000. Jo Raul Hilbergin monumentaalisessa tutkimuksessa The Destruction of the European Jews vuodelta 1961 päädyttiin samaan mittaluokkaan. Hilberg arvioi surmattujen juutalaisten määräksi noin 55 000. Kaikkiaan leirillä oli sen vajaan kolmen toimintavuotensa aikana vangittuna yhteensä noin 250 000 ihmistä.

Majdanekin leiri, virallisesti "Konzentrationslager Lublin", oli operaatio Reinhardtin keskuspiste, jonne koottiin tuhoamisleireillä surmattujen juutalaisten tavaroita lähetettäväksi edelleen Saksaan ja muihin maihin joissa niille katsottiin olevan vielä käyttöä. Tämän vuoksi 1944 leiriltä löydettiin mm. massiiviset kenkävarastot, ja tämä oli yksi syy siihen miksi leirin kuviteltiin olleen huomattavan mittava surmaamislaitos. Myöhempi tutkimus on siis lukuja tarkentanut vahvasti alaspäin.

Myös kaasukammioiden käytöstä on saatu tarkempaa tietoa. Tomasz Kranzin tutkimuksen Extermination of Jews at the Majdanek Concentration Camp perusteella voi arvioida että leirin kaasukammioissa surmattujen määrä on murto-osa kokonaiskuolleisuudesta, oletettavasti mittaluokassa alle 10 000.

Leirin uhrimäärästä antaa jonkinlaisen käsityksen myös vuonna 2000 julki tullut sähkösanoma, ns. Höflen sähke, jossa kerrotaan eri tuhoamisleireille kuljetetuista. Raportista käy ilmi, että vuoden 1942 loppuun mennessä Majdanek oli vastaanottanut 24733 juutalaista. Raporttia ovat käsitelleet Peter Witte ja Stephen Tyas vuonna 2001 julkaistussa artikkelissaan "A New Document on the Deportation and Murder of Jews during "Einsatz Reinhardt" 1942".

Majdanek on merkittävä osa holokaustia. Sen merkitys ei kuitenkaan ole siinä, että se itsessään olisi ollut merkittävän mittaluokan tuhoamisleiri, vaan siinä, että se on ollut tuhoamistoiminnan kenties keskeisin logistinen keskus. Sen kautta kuljetettiin vankeja eteenpäin tuhoamisleireille, siellä järjesteltiin surmatuilta anastettu omaisuus, ja Lublinissa toimi myös tuhoamisleirien komentokeskus.